Ministeri Timo Harakan luennosta “Globaali taistelu datataloudesta – miten Suomi menestyy kilpailussa ja pelastaa samalla hyvinvointivaltion?”

Osallistuin tänään 22.2. Liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakan pitämälle luennolle Tampereen yliopiston Hervannan kampuksella. Ministeri Harakka oli puhumassa otsikolla “Globaali taistelu datataloudesta – miten Suomi menestyy kilpailussa ja pelastaa samalla hyvinvointivaltion?“

Mielestäni oli hienoa, että ministeri Harakka oli rantautunut myös Tampereelle puhumaan aiheesta, josta pitäisi käydä monipuolisempaa keskustelua. Tietyllä tapaa, mutta myös tietyin poikkeuksin joihin en tässä ehdi paneutua, ministeri Harakan näkökulma on samanlainen kuin omani, että Suomessa ei käydä digitalisaation ja datafikaation merkityksestä tarpeeksi syvällistä (strategista) keskustelua. Tämän keskustelun herättämiseksi ja tilaisuuteen tarttumisen johdosta hän on ollut aktiivisesti mukana ajamassa mm. digiministerityöryhmän ja digitoimiston perustamista (ks. https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/VNS+10/2022; ks, myös Digikompassi https://www.lvm.fi/-/digitaalisen-kompassin-selonteko-asettaa-suunnan-suomen-digitalisaatiokehitykselle-1846744).

Itse tosin tarkentaisin, että keskustelua on kyllä käyty ja toimenpiteitä tehty, mutta mikä on niiden suunta? Esimerkiksi Ehdotus Suomelle: Suomi100+ ja Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030 tuotti toimenpiteitä, jotka ovat vaikuttaneet digitalisaation tulevaisuuteen Suomessa (esimerkiksi Digivisio 2030), mutta lähinnä globaalin positiivis-utooppisen teknologiakertomuksen (mutta myös sen kriittisen version) ehdoilla ja sisällä. Tämä kertomus tosin pitää sisällään myös vanhoja uskomuksia ja ideologioita, ja tietyllä tavalla uusintaa ja esineellistää niitä ”digitaalisessa kontekstissa”. Olemmeko keksineet jotain todella uutta? Emme.

Tämä kaikki tulee esiin myös ministeri Harakan ystävällisesti minulle antamassa uunituoreessa kirjassaan, Datakapitalismi kriisien maailmassa. Äkkiä kirjan tässä selatessani pidin kirjan tyylistä ja siitä, että se on kirjoitettu hänen ministeripositiostaan ja siinä nähdyistä, koetuista ja ennen kaikkea, kuten Harakka painottaa, opituista asioista käsin. Tällaisessa positiossa luonnollisesti asettuu erilaisten diskurssien ja visioiden tykkitulelle, jotka esimerkiksi EUn ja muiden kansainvälisten toimijoiden kuten OECD:n ja teknologiaevankelistojen toimesta vaikuttavat kansallisiin päätöksiin ja strategioihin, ja myös siihen mitä aletaan pitää vain “luonnollisena” tulevaisuutena digitalisaation ja datafikaation kohdalla, kuten olemme omassa tutkimuksessammekin huomioineet.

Avainasiat, jotka liittyvät ministeri Harakan luentoon ja joita olemme myös tutkimusryhmässämme pohtineet liittyvät tietoon, ja datan käsittämiseen tietona ja jonain tärkeänä. Siihen, että data muuttuu tiedoksi, on monipolvinen matka, enkä voi sanoa vielä tutkineeni sitä tarpeeksi, jotta ymmärtäisin sitä vielä niin hyvin kuin toivoisin. Sen mitä ajattelen siitä ymmärtäväni, eroaa hieman Harakan (2022, 26) kirjassaan esittämästä, ”kaikki, ihan kaikki dataistetaan. Ja se on arvokasta.”

Hän on mielestäni oikeassa siitä, että kyllä, ”laatu muutetaan määräksi” (Harakka 2022, 25), mutta tästä yksinkertaistuksesta jää uupumaan mitä kaikkea tässä muunnoksessa ja etenkin sen jälkeen tapahtuu. Mielestäni kaikkien olisi edelleen hyvä lukea Aittolan ja Pirttilän (1989) tiedonsosiologian perusteos Tieto yhteiskunnassa: tiedonsosiologinen tarkastelu, ja jos eivät millään ehdi niin edes pohtia yhtä sen ydinteeseistä, että ”tieto” ei koskaan ole intressi- tai kontekstivapaata.

Lisäksi esimerkiksi Hartmut Rosalla (2020) kirjassaan The Uncontrollability of the World ja David Beerillä (2016) Metric Power on pontevia näkemyksiä siitä mitä laadun muuttamisessa määräksi tapahtuu. Rosan yleinen näkemys on, että elämä pakenee lopullista hallintaa, ja siten sen lopullinen kvantifiointi on ylipäätään mahdotonta ja yritys sitä kohti luo vain tarkasti hallitun mutta elottoman maailman – siinä mielessä ministeri Harakan viittaus (muistaakseni) Big Data -kirjan teesiin siitä, että todellisuudesta on vasta vain 20 % kvantifioitu tai muutettu dataksi on tietyllä tapaa teknologiaevankelistatarinan mukaista (miten tuollainen 20 % olisi edes laskettavissa, jos loppua ei vielä ole kvantifioitu ja siten siis jotenkin etukäteen mitattu eli sen sijaan esioletettu? – kenties vain käsitin jotain väärin).

Itselleni jotkin David Beerin huomiot ovat olleet Rosaa hyödyllisempiä. Beerin mukaan mittaaminen tekniikkana muuttaa sitä, kuinka näemme todellisuuden ja mitä pidämme siinä tärkeänä ja ylipäätään olemassa olevana. Hänen mukaansa määrälliseksi muuttaminen rajaa, luokittelee ja siten myös muuttaa kohteita mittaamisen tekniikoihin sopivaksi. Beer ottaa paljon ranskalaiselta Michel Foucault’a ja hieman vastaavia huomioita löytyy toki esimerkiksi Frankfurtin koulukunnalta (ks. esim. Theodor Adorno, Sosiologia ja empiirinen tutkimus, kirjassa ”Järjen kritiikki” (1991)). Eli ei pelkästään klassiset, ”sitä mitataan mitä voidaan mitata” ja ”jos sitä ei voi mitata sitä ei ole”, vaan myös se, että se mitä on, uudelleen määritellään sellaiseksi mitä voidaan mitata.

Näitä edellisiä huomioita voisi nykyään kai pitää vain jonkinlaisena pikkukivana filosofis-sosiologisena teoretisointina, mutta näillä asioilla on käytännön seurauksia. Yksinkertainen esimerkki löytyy OKMn rahoittamasta oppimisanalytiikkatutkimus APOAsta (https://projects.tuni.fi/apoa), jossa olin mukana muutama vuosi sitten. Teimme hankkeen aikana (silloin) mielestäni melko vaatimattoman huomion, joka päätyi myöhemmin myös oppimisanalytiikan käyttöönoton suosituksiin. Huomioimme, että jotta oppimisanalytiikka ja ennustava analytiikka ”toimisi” “parhaalla mahdollisella tavalla”, kurssien ja opiskelun pitäisi tuottaa dataa koko kurssin ajan eikä vain sen lopussa kuten usein käy. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, etteivät opiskelijat jatkuvasti istu jollain oppimisalustalla (ainakaan vielä), eli eivät ole datantuottamisen ja analysoinnin piirissä, jonka lisäksi tehtävien tuotokset ja tentit monesti painottuvat luonnollisesti kurssin loppua kohti.

Jäin jälkeenpäin pohtimaan tätä huomiotamme siitä, että kurssien pitäisi tuottaa tasaisemmin dataa, ja että datapisteitä pitäisi olla enemmän. Se tarkoittaisi luonnollisesti sitä, että kursseja ja siten opiskelua pitäisi muokata siihen suuntaan, että näin tulisi tapahtumaan (se kuuluisa ”oppimisen muotoilu”). Toisin sanoen siis muuttaa kursseja ja oppimisen prosessia. Mutta mihin suuntaan se silloin menee? Vastaus on luultavasti, kuka tietää.

Lisäksi tärkeä kysymys on vielä se, kuinka tämä vaikuttaa eri aloilla? Keskustelujen ja havaintojeni perusteella näen, että on mahdollista, että tällainen voisi toimia vaikkapa (yllättäen) tieto- ja viestintätekniikan ohjelmassa, mutta puhuttuani koulutuksen digitalisaatiosta esim. Taideyliopiston visiotilaisuudessa en ole aivan varma mitä tällainen datankeräämiseen pakottava muotoilu tekisi vaikkapa esittävien taiteiden opinnoille. Taideyliopiston näkemys ”Esittävien taiteiden kasvatuksen ja koulutuksen visio 2030” löytyy täältä: https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7676.

Nämä siis tällaisina lyhyinä sivuhuomioina, paljon muutakin olisi, mutta digitalisaatio pakottaa pitämään tällaisen blogikirjoituksen lyhyenä. 😉 En ole vielä esimerkiksi käsitellyt vaikkapa sitä, että datan ja analytiikan hyödyntäminen näyttäisi usein tarkoittavan hyvin yksinkertaisia asioita oppimisalustalla kuten ajan ja klikkausten mittaamista, joiden yhteys itse oppimiseen on kyseenalaista.

Olen mielissäni siitä, että ministeri Harakka käytti kallisarvoista aikaansa ja kävi Tampereella vierailemassa. Siitä en ole mielissäni, että paikalle tuli vain kourallinen ihmisiä. Tiedän, että Tampereen yliopistolla on monia kiinnostavia digitalisaatioon ja datafikaatioon liittyviä hankkeita, jotka olisivat hyötyneet tämän tason kokonaiskuvan esittelystä ja siitä keskustelusta. Olisin mielelläni myös tavannut näitä ihmisiä ja jakanut ajatuksia.

Toisaalta olisin myös toivonut enemmän aikaa yhteiselle keskustelulle, omat kysymykseni, kun olivat monet ja liian pitkähköt enkä ajan puutteen vuoksi niihin ehtinyt. Listaan niistä yhden alle, kenties voimme sitä pohtia jossain toisessa tilanteessa, jos tämä kysymys vaikuttaa kysymisen arvoiselta. Toivoisinkin, että voisimme tulevaisuudessa järjestää jonkinlaisen vastaavan tilaisuuden myös Tampereen yliopiston pääkampuksella, johon saisimme vastaavan tason henkilön ja Tampereen korkeakouluyhteisön digitalisaation ja datafikaation hankkeita ja henkilöitä paikalle keskustelemaan näistä hyvin moniulotteisista ja ajankohtaisista aiheista.

Kysymys, joka jäi esittämättä (lyhyesti):

Viitatessaan EUn avoimen datan ja datamarkkinoiden kehityssuuntiin, Ministeri Harakka mainitsi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Uskommeko, että he Mercedes-Benzillä oikeasti suostuvat siihen, että heidän autodatansa jaetaan avoimesti?”

Koska olen itse viime vuosina tutkinut korkeakoulutuksen digitalisaatiota, josta antoisana esimerkkinä Suomessa on jo aiemmin mainittu kansallinen hanke Digivisio 2030, jäin pohtimaan sitä, että eikö mersuesimerkkiä voisi käyttää Suomen menestystuotteesta, oppimisesta ja koulutusjärjestelmästä?

Digivisio 2030:n tavoitteissa linjataan mm. seuraavaa:

“Oppimisen kansalliset tietovarannot avataan yksilön ja yhteiskunnan käyttöön. Tästä tulee kansainvälistä kilpailukykyä koko Suomelle. Ainutkertaiseksi menestystekijäksi nousee kansallisesti jaettu ja jalostettu tieto oppijoista, osaamisista, oppimisesta ja oppisisällöistä.”

Joissain dokumenteissa tai webinaareissa on viitattu myös siihen, että tällainen data avattaisiin kansainvälisille toimijoille, mutta en nyt tähän kirjoitukseen löytänyt sitä enkä voi siten sitä varmistaa.

Jäin pohtimaan, millä tavalla tällainen ”avoin” jakaminen suhteutuu kilpailun ajatteluun, joka myös esiintyy ministeri Harakan esityksen otsikossa? Eikö kilpailun idea voi ajaa myös siihen, että niin sanottua avointa dataa voidaan alkaa pelata, ts. jaetaan vain jotain tai tahallaan jollain tavalla ”vinoutunutta” dataa?

Tätä kenties yleistä ja keskeneräistä huomiota tärkeämpiä ovat mielestäni nuo aiemmin mainitsemani huomiot tiedon sosiologiasta: mitä tapahtuu, kun pyrkimyksenä on käyttää oppijoista (eräässä kontekstissa ja eräistä intresseistä) kertyvää dataa kilpailuvalttina (toisissa konteksteissa ja toisista intresseistä)? Mitä tapahtuu kun “kilpailu” on datan keruuta, analysointia, jatkojalostusta ja käyttöä ajava voima? Entä kun se linkitetään EUn Open Data -markkinoille?